Francesco Crispi

Francesco Crispi
Italian pääministeri
29. heinäkuuta 1887 – 6. helmikuuta 1891
Monarkki	Umberto I
Edeltäjä	Agostino Depretis
Seuraaja	Antonio Starabba
15. joulukuuta 1893 – 10. maaliskuuta 1896
Monarkki	Umberto I
Edeltäjä	Giovanni Giolitti
Seuraaja	Antonio Starabba
Henkilötiedot
Syntynyt	4. lokakuuta 1819 Ribera, Molempain Sisiliain kuningaskunta
Kuollut	12. elokuuta 1901 (81 vuotta) Napoli, Italian kuningaskunta
Tiedot
Puolue	historiallinen vasemmisto
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Francesco Crispi (4. lokakuuta 1819 Ribera, Sisilia – 12. elokuuta 1901 Napoli) oli italialainen poliitikko, joka toimi Italian pääministerinä vuosina 1887–1891 ja 1893–1896. Hänellä oli merkittävä rooli Italian yhdistymisessä vuonna 1860. Crispi oli nuorempana radikaali tasavaltalainen, mutta kääntyi myöhemmin monarkistiksi. Hänen itsevaltainen toimintansa pääministerinä herätti paljon arvostelua, skandaalit tahrasivat hänen uraansa ja hänen toisen hallituksensa siirtomaavalloituspolitiikka epäonnistui surkeasti.

Ura

Ura ennen pääministerikautta

Sisiliasta kotoisin ollut Crispi toimi aluksi asianajajana Napolissa, jossa hänestä tuli kumouksellinen tasavaltalainen. Hän osallistui vuoden 1848 vallankumoukseen Sisiliassa ja toimi vallankumoushallinnon edustajakokouksessa, kunnes kuningas Ferdinand II vuonna 1849 palautti Bourbonien vallan Sisiliaan. Crispi pakeni tällöin Torinoon, jossa hän toimi lehtimiehenä. Kun hänen epäiltiin sekaantuneen Giuseppe Mazzinin vuoden 1853 vallankumousyritykseen Milanossa, hän joutui lähtemään kokonaan Italiasta, ensin Maltalle, sitten Ranskaan ja lopulta Mazzinin luo Lontooseen.

Crispi vuonna 1860.

Yhdessä Mazzinin johtamien tasavaltalaisten kanssa Crispi suunnitteli Italian yhdistymisen käynnistyvän Sisiliasta alkavalla kapinalla. Hän matkusti vuonna 1859 kahdesti väärällä passilla Sisiliaan valmistelemaan kansannousua. Hän myös suostutteli Giuseppe Garibaldin nousemaan toukokuussa 1860 maihin Sisiliassa tuhannen vapaaehtoisen kanssa ja avustamaan kansannousua. Garibaldin miehet saivat nopeasti koko saaren valtaansa. Kun Garibaldi julistautui Sisilian diktaattoriksi, Crispistä tuli tämän asettaman hallituksen sisäministeri. Kun Garibaldi valtasi pian myös Napolin, Crispi seurasi tätä ja toimi muutaman päivän ajan Garibaldin hallinnon ulkoministerinäkin. Tasavaltalainen Crispi joutui nyt vastakkain Sardinian kuningaskunnan pääministerin Camillo Cavourin kanssa, joka halusi liittää Garibaldin valtaamat Molempain Sisiliain kuningaskunnan alueet Sardinian kuninkaan alaisuuteen. Crispi joutui eroamaan, ja Cavourin toivoma yhdistäminen toteutettiin lokakuussa 1860, jolloin syntyi Italian kuningaskunta.

Crispi valittiin vuonna 1861 Sisilian edustajana Italian parlamenttiin, jossa hän onnistui hankkimaan itselleen paljon vastustajia. Tultuaan siihen tulokseen, että Italian yhtenäisyys oli tasavaltalaisuutta tärkeämpää, hän ilmoitti vuonna 1864 hyväksyvänsä monarkian, ja rikkoi näin välinsä Mazzinin kanssa. Crispi perusteli kääntymystään kuuluisalla julistuksella: ”Monarkia yhdistää meitä, tasavalta jakaisi meidät”. Hän perusteli asiaa laajemmin seuraavana vuonna julkaisemassaan pamfletissa Republica e monarchia.

Crispistä tuli yksi perustuslaillisen vasemmiston johtajista, ja tämän ryhmän noustua valtaan hänet valittiin vuonna 1876 edustajainkamarin puhemieheksi. Seuraavana vuonna hän kiersi tapaamassa muiden Euroopan maiden johtajia. Ystävystyttyään Otto von Bismarckin kanssa hän vakuuttui siitä, että Italian pitäisi liittoutua Saksan kanssa. Crispi kutsuttiin joulukuun 1877 lopussa Agostino Depretisin hallituksen sisäministeriksi Giovanni Nicoteran tilalle. Paavi Pius IX:n kuoltua Crispi sai kardinaalikollegion suostumaan konklaavin järjestämiseen Roomassa, mikä vahvisti Italian kuningaskunnan arvovaltaa. Crispi joutui eroamaan ministerinpaikalta jo maaliskuussa 1878 skandaalin seurauksena, kun hän joutui oikeuteen kaksinnaimisesta syytettynä. Tapaus loi myös pysyvän tahran hänen julkisuuskuvaansa. Oikeus kuitenkin vapautti hänet, sillä hänen ensimmäinen avioliittonsa katsottiin mitättömäksi muotovirheen takia.

Ensimmäinen pääministerikausi

Crispistä tuli uudelleen Depretisin hallituksen ulkoministeri huhtikuussa 1887, ja Depretisin pian kuoltua hän kohosi itse pääministeriksi 29. heinäkuuta samana vuonna, ottaen samalla itselleen myös sisä- ja ulkoministerin salkut. Häntä syytettiinkin diktatoriseen asemaan pyrkimisestä. Crispin hallitus toteutti liberaaleja uudistuksia, kuten kunnallisen äänioikeuden merkittävän laajennuksen, aluehallinnon tehostamisen ja julkisen hyväntekeväisyyden irottamisen kirkon valvonnasta. Oikeusministeri Giuseppe Zanardellin ansiosta kuolemanrangaistus lakkautettiin ja lakot laillistettiin. Kotimaisen tuotannon suojelemiseksi hallitus asetti protektionistisia tullimaksuja ja tariffeja, joiden seurauksena kulutustuotteiden hinnat kuitenkin nousivat.

Ulkopolitiikassa Crispi teki hyvin epäsuosituiksi muodostuneita valintoja. Hän pyrki vahvistamaan vuonna 1882 solmittua kolmiliittoa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa. Suhteet Ranskaan heikkenivät Ranskan vallattua Tunisian Italian nenän edestä, joten vuonna 1889 Crispin hallitus katkaisi kauppasopimusneuvottelut Ranskan kanssa ja kieltäytyi osallistumasta Pariisin maailmannäyttelyyn samana vuonna. Ranska, Italian tärkein kauppakumppani, vastasi asettamalla italialaisia tuotteita vastaan tähdättyjä suojatulleja, joiden seurauksena maiden välinen kauppa supistui alle puoleen aiemmasta. Tämä pahensi Italiassa vallinnutta taloudellista kriisiä, jolloin monet tuotannon alat romahtivat hetkessä ja pankit kaatuivat. Tariffisota Ranskan kanssa jatkui vuoteen 1898. Kun Crispin hallitus suuren valtiontalouden alijäämän vuoksi joutui nostamaan veroja, se sai parlamentilta epäluottamuslauseen ja erosi 31. tammikuuta 1891.

Toinen pääministerikausi ja viimeiset vuodet

Crispi vuonna 1893.

Giovanni Giolittin hallituksen kaatumisen jälkeen Crispi palasi pääministeriksi 15. joulukuuta 1893. Tällä kertaa hallituksen talouspolitiikka oli menestyksekkäämpää. Hallitus kukisti kovin ottein sosialistisen fasci siciliani -liikkeen lietsoman kansannousun Sisiliassa. Crispi myös selvisi erään anarkistin toteuttamasta murhayrityksestä kesäkuussa 1894. Crispin maine tahrautui lisää, kun Giolittin joulukuussa 1894 julkistamat asiakirjat kytkivät hänet Banca Romana -pankin suureen lahjusskandaaliin. Crispi onnistui kuitenkin lykkäämään asian käsittelyn ja voittamaan kesäkuun 1895 parlamenttivaalit kyseenalaisia keinoja käyttämällä. Hän oli kuitenkin hankkinut toiminnallaan paljon vihamiehiä, ja varsinkin radikaalipoliitikko Felice Cavallotti hyökkäili häntä vastaan.

Crispin hallitus yritti kääntää huomion toisaalle pyrkimällä laajentamaan Italian siirtomaavaltaa Afrikassa. Muutamaa vuotta aiemmin Italia oli saanut valtaansa Punaisenmeren rannalla alueita, joista oli muodostettu Eritrean siirtomaa. Nyt Italian armeija hyökkäsi Etiopiaan. Kenraali Oreste Baratierin komentamat italialaiset joukot kärsivät kuitenkin 1. maaliskuuta 1896 katastrofaalisen tappion etiopialaisille Adowan taistelussa, ja neljä päivää myöhemmin Crispi joutui eroamaan.

Vuosina 1897–1898 edustajainkamarin asettama komitea tutki Crispin osallisuutta pankkiskandaaliin. Komitean raportissa arvosteltiin epätavanomaista menettelyä, jolla hän oli pääministerikautensa alussa lainannut pankista rahaa valtion tyhjentyneeseen salaisten menojen rahastoon, mutta mitään lainvastaista ei voitu osoittaa, ja parlamentti päätti olla nostamatta syytettä. Crispi jätti paikkansa edustajainkamarissa 1898, mutta hänet valittiin sinne melkein heti uudelleen Palermon edustajana.

Jälkimaine

Kuollessaan vuonna 1901 Crispi oli kansainvälisellä tasolla tunnetuin italialainen valtiomies sitten Cavourin. Fasistien vallan aikana 1920–1930-luvuilla Crispiä juhlittiin Italiassa diktaattori Benito Mussolinin ”edeltäjänä” ja hänelle pystytettiin paljon muistomerkkejä. Tämän seurauksena hänen maineensa kärsi entuudestaan toisen maailmansodan jälkeen.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Francesco Crispi Wikimedia Commonsissa

• Fausto Fonzi. Crispi, Francesco (italiaksi) Dizionario Biografico degli Italiani - Volume 30 (1984)